Kirjoitan kirjaa. Tai oikeastaan kahta. Olen kirjoittanut jo pitkään. Asia on pyörinyt mielessä vielä kauemmin. Ehkä tämä blogin aloittaminen oli myös jonkinlainen siirtymäriitti. Rakastan kirjoittamista, sekä asiasta, että asian vierestä, niin kuin täältä blogistakin näkee. Kun puhuessa menee sanat välillä solmuun, saan asiat ulos sormen päistä kirjoittamalla. Niin on vain aina ollut, ihan lapsesta alkaen.
Kirjoista ensimmäistä olen työstänyt jo monta vuotta. Toinen taas ilmestyi elämääni vähän yllättäen, kuten monet asiat elämässä yleensä tekevät. En ole puhunut kirjoittamisesta kenellekään. Ehkä siksi, että ajatus tuntui jotenkin liian suurelta sanoa ääneen. Entä jos kirjat eivät koskaan valmistu? Entä jos ne jäävät vain Scrivenerin kansioihin, joiden sisältöä selaan joskus vuosien päästä ja mietin, että olisinpa jatkanut.
Niin, ja sitten oli se opinnäytetyö, ja ne pari muuta mutkaa tässä elämän kulussa.
Ja kaikkien viivytysten jälkeen päätin tehdä itseni kanssa sopimuksen. Kirjoja ei kirjoiteta ennen kuin opinnäytetyö on valmis. Ei yhtä kappaletta. Ei yhtä sivua. Ei edes ”ihan vähän”. Minä tunnen itseni sen verran hyvin, että tiesin, mitä olisi tapahtunut. Kirja(t) olisi vienyt minut mukanaan, ja opinnäytetyö olisi saanut odottaa taas vähän lisää.
Opinnäytetyö valmistui. Ja jotenkin tuntuu, että samalla valmistuin vähän itsekin. Nyt saan taas kirjoittaa.
Olen huomannut, että kirjoitan kahdella täysin erilaisella tavalla.
Ensimmäinen kirja etenee melkein insinöörimäisesti. Siinä on rakenne, suunnitelma, taustatyö ja paljon muistiinpanoja. Olen käynyt kirjan tapahtumapaikoilla, miettinyt, pohtinut ja rakentanut kirjan tarinaa. Mietin todella paljon etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi. Kirjoitan hitaasti, punnitsen lauseita ja järjestystä. Se etenee varmasti, mutta rauhallisesti.
Toinen taas… se ei juuri välitä suunnitelmista. Minulla on toki suunta ja suuret linjat tiedossa, mutta sen jälkeen vain tapahtuu jotain. Kun vain alan kirjoittaa, alkaa kirjan päähenkilö elää omaa elämäänsä ja tekeekin jotain, mitä en ollut suunnitellut. Keskustelu lähtee aivan toiseen suuntaan kuin olin ajatellut. Sivujuonne kasvaa tärkeämmäksi kuin piti. Joku kohtaus syntyy puolivahingossa ja jääkin elämään.
Välillä tuntuu siltä, että en niinkään kirjoita tarinaa kuin seuraan sitä. Se on jännä ja vähän kummallinenkin tunne.
Tähän toiseen kirjaan ilmestyy kirjoittaessa myös valtavan paljon sivuhuomautuksia. Jouduin tekemään itselleni kansion, johon merkitsen kaikki ne, jotka pitää myöhemmin muistaa. Saatan jopa kirjoittaa huomautukseen missä vaiheessa kyseinen asia täytyy nostaa jälleen esiin: ”tähän pitää palata myöhemmin, kun X tekee seuraavaa ”, ”muista, että tämä selittää myöhemmin silloin-ja-silloin tapahtuvan asian” tai ”tämä henkilö tietää jotain, muista avata se kun tapahtuu tämä asia.”
Nämä muistiinpanot ja huomautukset olivat myös syy miksi siirryin kirjoittamaan Scrivenerissä. Huomiot ovat pieniä viestejä tulevaisuudesta eli alitajuisesti kuitenkin kirjoittaessani tiedän mihin tarina on menossa.
Kirjoitan tarinaa loogisesti, mutta runsain sivuhuomautuksin. Ja ehkä juuri siksi se toimii minulle. Ensin aloitettu kirja on huomattavasti enemmän strukturoitu ja ikään kuin ”tarina on jo olemassa”, kirjoitan sen vain ulos itsestäni.
Olen yrittänyt lukea erilaisia oppaita kirjoittamisesta. Miettinyt, että pitäisikö osallistua johonkin luovan kirjoittamisen kurssille. Kuuntelin joitakin kirjoittamisesta kertovia podcasteja ja sain oivalluksen siitä, että kirjoittamisen opiskelu saattaisi jopa tuhota kirjoittamiseni. Tärkein oppi, jonka sain on se, että kirja syntyy vain ja ainoastaan kirjoittamalla. Pystyn samaistumaan tähän ajatukseen.
”Kirja syntyy vain ja ainoastaan kirjoittamalla.”
Luulen, että jokainen kirjoittaja rakentaa lopulta oman tapansa kirjoittaa. Ei ole yhtä oikeaa prosessia. Joku suunnittelee jokaisen luvun etukäteen. Joku kirjoittaa joka päivä täsmälleen tuhat sanaa. Joku käyttää muistilappuja seinällä, toinen värikoodeja, kolmas vihkoja ja kyniä.
En tiedä, tuleeko kummastakaan kirjasta koskaan oikeaa kirjaa. Sellaista, jonka voisi löytää kirjakaupasta tai kirjaston hyllystä. Minulla ei tietenkään vielä ole kustannussopimusta. Ei edes käsikirjoitusta, joka olisi vielä lähelläkään valmista.
Mutta tarinoita minussa on, ja ne tuntuvat sinnikkäästi haluavan tulla kirjoitetuiksi.
Ehkä joku päivä joku kustantaja näkee niissä saman kuin minä toivon näkeväni. Tai ehkä ei, mutta kirjoitetaan ne nyt kuitenkin ensin.
Ehkä juuri siksi kirjoitan tästä nyt ensimmäistä kertaa myös tänne blogitekstiinkin. Kun asia on sanottu ääneen, siitä tulee vähän todellisempi. Ja jospa samalla syntyy pieni, terve paine jatkaa silloin, kun tekisi mieli keksiä jotain muuta.
Jos kaikki menee hyvin, jonain päivänä voin kirjoittaa blogin, joka alkaa sanoilla ”Kirja on valmis.”
Olisi aika hienoa päästä kirjoittamaan sekin.
On sitä maailmassa sattunut hullumpaakin.