Olen nyt yksin eläinten kanssa asuessani yrittänyt rytmittää päivän tietyllä tavalla. Aloittelen päivää kuudelta, ja kesäauringon paistaessa silmään jo aiemminkin. Joskus päivä voi alkaa seitsemältä. Joskus vasta kahdeksalta, jos olen tullut reissusta myöhään ja eläimet, nuo armottomat, mutta niin rakastettavat palveltavani, antavat armoa.
Työpäivän pyrin aloittamaan kello kahdeksan. Ainakin teoriassa. Käytännössä se alkaa hieman ennen tai hieman jälkeen, riippuen siitä, millä tuulella maailma on, ja mikä jalka on ensimmäisenä maahan aamulla osunut.
Kahvit keitän joskus ysin jälkeen, jos ehdin. Jos on kokouksia, kahvi kiehuu myöhemmin. Joskus keitän sen ennen palaveria, ja sitten se jäähtyy kuppiinsa odottamaan juojaansa, joka on jo siirtynyt Teamsista sähköpostiin ja siitä johonkin muuhun, mikä on ihan pieni juttu, mutta pakko hoitaa nyt heti.
Päivän aikana yritän saada tehtyä kaiken sen, mitä olen edellisenä iltana kirjannut tietokoneen ruudulla pituutta venyvälle muistilapulle, ja pyhästi luvannut itselleni. Kirjoitan muistilappuun aina huomisen päivämäärän, esimerkiksi “Tänään 23.5.2025”, ikään kuin itselleni käskyksi. Se on sellaista optimistista projektinhallintaa, jossa työlista ei lyhene, vaikka kuinka yrittäisi. Koska aina tulee jotain uutta. Jotain pientä. Tai jotain, joka viekin sujuvasti seuraavat neljä tuntia.
Usein teen töitä ihan liian pitkään varsinaisen työajan jo päätyttyä. En siksi, että niin pitäisi, vaan siksi, että tuntuu siltä, ettei voi lopettaa kesken. Ihan vain ”tämän teen nopeasti vielä”. Vaikka olen jo aamulla päättänyt, että tänään lopetan ajoissa. Tunnistatko tämän?
Tauotus on hankalaa. Siinä on sama maaginen ajatus kuin työpäivän lopetuksessa: ”ihan kohta, tämä vain vielä”.
Koirat onneksi tarvitsevat ulkoilua päivälläkin, ja pieni pissatauko tekee hyvää niin mielelle kuin kropalle. Nyt jos vielä oppisin ottamaan sen tauon kuntosalia varten, niin a vot!
Täysi päivä koneen äärellä – sellainen, että saisi keskittyä yhdellä istumalla, ilman katkoksia – on nykyisin harvinaista herkkua. Ja vaikka se kuulostaa tylsältä, se olisi ihanaa. Vain yksi asia kerrallaan. Ajatelkaa!
Mutta ei.
Kiire ei ole enää pelkkää ajankäyttöä. Se on tunne. Se on priorisoinnin paino, joka roikkuu hartioilla. Ja nykyään kiire ei niinkään tarkoita, ettei ehtisi, vaan ettei enää tiedä, mikä on oikeasti tärkeää.
Mistä aloittaa? Mitä siirtää? Mihin keskittyä, jos aikaa ajattelulle ei jää?
Ja sitten tulee se harmi: kun on oikeasti kiinnostavaa työtä, johon haluaisi käyttää aivoja ja aikaa, mutta ei ehdi keskittyä. Ei halua tehdä sutta ja sekundaa, mutta ei myöskään halua siirtää kaikkea huomiseen. Ja silti niin käy. Koska ajattelu vaatii tilaa. Ja kiire ei anna sitä.
Ehkä kiire ei olekaan tunne tai edes totta. Ehkä se on järjestelmä, johon olemme ajautuneet. Sellainen aikataulutettu harha, jossa mitataan määrää, mutta harvoin merkitystä.
Ehkä pitäisi kääntää prioriteettilista ylösalaisin.
Ei kysyä “mitä on pakko tehdä?” vaan “mikä ansaitsee tulla tehdyksi kunnolla?”
Tätä työpäivän päätteeksi kirjoittaessani rakas saksanpainajaiseni ehti syödä kahden seinälampun pistokkeet, kissanruoat, yhden pikkukoiran pehmolelun, katkaista palmun ja tuuppia sohvalta kaikki tyynyt lattialle. Se oli valomerkki päivän tietokoneen äärellä istumiselle.
