Katsoin hiljattain vanhan Pekka Puupää -elokuvan. Sen maailma tuntui yllättävän kotoisalta ja turvalliselta, vaikka se sijoittuu aikaan, joka oli monella tapaa karu. Sota oli päättynyt, nuoria miehiä oli menetetty, kodit jätetty ja elämä oli muutenkin niukkaa. Silti arjessa oli jotain lujasti järkevää. Aikaa epätoivolle ei tuntunut olevan, oli vain mentävä eteenpäin. Ruoka piti saada pöytään, lapset kasvattaa ja maa rakentaa uudelleen.
Tuon jälleenrakennuksen hengen äärelle olen pysähtynyt viime aikoina yhä useammin. Millaista oli elää niin, että jokaisella päivällä oli tarkoitus? Miten ihmiset jaksoivat, kun ei ollut juuri mitään, mutta silti oli kaikki, mitä todella tarvittiin? Miksi tuo aika tuntuu, jopa elokuvan keinotodellisuudessa, niin kummallisen terveeltä?
Suomalaisia on kautta aikojen kantanut ajatus yhteisöllisyydestä ja paremman maailman rakentamisesta. Muistan oman isänikin usein kertoneen, miten hän halusi meille lapsilleen antaa eväät parempaan ja helpompaan maailmaan. Ei siksi, että hän olisi halunnut meidän pääsevän helpolla, vaan siksi, ettei meidän tarvitsisi kokea kaikkea sitä, mitä hän oli kokenut. Hänen sukupolveaan leimasi halu auttaa, osallistua, tehdä talkoilla ja yhdessä.
”Vaikeat ajat luovat vahvoja ihmisiä. Vahvat ihmiset luovat hyviä aikoja.
Hyvät ajat luovat heikkoja ihmisiä. Heikot ihmiset luovat vaikeita aikoja.”
-Tuntematon –
Tämä vanha ajatus palautuu mieleeni usein. Onko se todella totta? Olemmeko me nyt se sukupolvi, joka nauttii rakennetuista rakenteista, mutta ei enää muista, miksi ne alun perin luotiin?
Kun ei ole pakko tehdä mitään, syntyykö helposti tunne, ettei millään ole väliä?
Liian helppo elämä saattaa synnyttää minä-keskeisen yhteiskunnan, jossa yksilön tarpeet ohittavat yhteisen hyvän. Kantavaksi ajatukseksi nousee: ”Ei muilla ole väliä, kunhan minä saan.” Silloin on vaikea saada ketään mukaan talkoisiin tai vapaaehtoistöihin. Yhteinen hyvä ei houkuta, jos elämä tuntuu muutenkin mukavalta. Mutta entä sitten, kun elämä yllättää, ja olemme jälleen riippuvaisia toisistamme? Yksin ei kukaan pärjää vieläkään.
Suomi on ollut pitkään hyvinvointiyhteiskunta. Se on tarjonnut mahdollisuuden nousta, jopa kaikkein heikoimmasta asemasta, kohti parempaa. Olemme uskoneet koulutukseen, terveyteen, tasa-arvoon ja ihmisarvoon. Inhimillisyys on ollut perusarvo: se, että vahvempi kantaa heikompaa, ei astu yli. Emmehän halua yhteiskuntaa, jossa vain röyhkeimmät selviytyvät?
Juuri siksi minua mietityttää se, mitä nyt rakennamme, vai rakennammeko mitään? Tänä päivänä moni asia on hajautunut. Identiteettiä rakennetaan sirpaleista, yhteisöjä korvataan algoritmeilla ja tekemisen merkitys on usein hukassa. Samaan aikaan diktatuurit vahvistuvat ja ääri-ilmiöt nostavat päätään.
Minua ei kiinnosta paeta menneeseen, enkä idealisoi aikaa, joka oli kova ja karu. Mutta kiinnostaa se, voisimmeko palauttaa jotakin siitä selkeydestä, rytmistä ja vastuun tunteesta, joka menneillä sukupolvilla oli. Että arjessa olisi taas järkeä. Että yhteiskunta ei olisi vain automaatio, vaan elävä rakenne, jota jokainen meistä ylläpitää.
Ehkä tärkeintä olisi, ettemme unohda:
Me olemme rakentajia.
Jos emme rakenna, joku toinen kyllä rakentaa, eivätkä kaikki rakentajat rakenna hyvää.