On paikkoja, joissa et ole koskaan käynyt – ja silti tunnet olosi kotoisaksi. Maisemia, jotka pysäyttävät, vaikka et muista nähneesi niitä koskaan. Tunteita, jotka kumpuavat jostain niin syvältä, ettei niitä pysty selittämään järjellä. Jo astuessasi uuteen paikkaan, tiedät: olen ollut täällä ennen.
Minulle Pariisi on sellainen paikka. Kun kävelin sen kujilla ensimmäistä kertaa, olin kuin palannut kotiin. Tunsin suunnatessani katseeni kaupunkiin ja sen katuihin, että olin ollut siellä aiemminkin. En tiennyt miten, enkä milloin, mutta tunsin sen selkäytimessäni. Se on kaupunki, jossa en ole koskaan eksynyt, enkä tuntenut oloani vieraaksi.
Sitten on Lontoo. Kaupunki, joka joissakin osissaan herättää voimakasta epämukavuutta. En ole kokenut siellä mitään konkreettista pahaa, mutta jokin sisäinen tutka sanoo, ettei kaikki ole kohdallaan. Että minun ei ehkä kuulu olla siellä.
Voiko sielulla olla muistoja, joita emme itse tietoisesti kanna?
Näinä levottomina aikoina huomaan palaavani yhä useammin sukupolviin ennen minua. Isoisieni ja isoäitieni aikaan. Heidän kokemuksiinsa, pelkoihinsa, ja niihin hiljaisiin tarinoihin, joita ei koskaan ääneen sanottu, mutta jotka silti siirtyivät. Jotkut meistä vain kuulevat ne herkemmin. Ehkä olemme heidän jatkumonsa. Ehkä meissä kaikuu edelleen heidän toiveensa, huolensa ja tapa selvitä.
Käyn välillä haudoilla juttelemassa. Kertomassa kuulumisia. Tiedän, ettei se ole kaikille arkipäivää ja joiden mielestä vähän karmivaakin, mutta minulle se tuo rauhaa. Aivan kuin he kuulisivat. Aivan kuin minä muistaisin heidän kauttansa enemmän kuin omasta kokemuksestani.
Joskus se näkyy pienissä arkisissa asioissa. Tavassa taittaa leipä aina tietyllä tavalla tai siinä, miten katson lastani silloin, kun hän ei tiedä minun katsovan. Joku ele, jokin tunne, jonka tiedän mutta jota en ole itse elänyt.
Tunteet tulevasta, aavistukset vielä etäisestä sodasta, varautumisen sisäinen pakko – ne tuntuvat joskus kummallisen tutuilta. Aivan kuin kehoni olisi ollut tässä aiemminkin. Toivon, että se on vain herkkyyttä, alitajuista pelkoa. Mutta silti se tunne ei jätä rauhaan.
”Ilman sielumuistoja emme voisi oppia tai kasvaa.”
Rationaalinen minäni sanoo, että ehkä kyse on evoluution häiveestä, ihmisen kehittymisestä. Ilman sielumuistoja emme voisi oppia tai kasvaa. Toisaalta tämä voi olla osoitus siitäkin, että biologiasta tutut vaistot ovat totta: mistä lehmä tietää olla syömättä myrkyllistä niittyleinikkiä, vaikka kukaan ei ole sitä sille opettanut? Koska joku lehmän esi-isistä on sen kerran syönyt ja tieto on siirtynyt eteenpäin hiljaisena, vaistomaisena varoituksena. Sama voisi toimia meillä ihmisilläkin.
Jos vain pysähtyisimme kuuntelemaan sielumme muistoja, ehkä muistaisimme, ettei sodasta seuraa koskaan mitään hyvää. Ehkä tietäisimme, ettei elämä ole pelkkää kilpailua ja kasvua. Ehkä ymmärtäisimme, että kaikki ei ala meistä, eikä kaikki lopu meihin.
Ihmisen itsekkyys on vieraannuttanut meidät luonnosta. Ja sielumuistojen viisaudesta.
Mutta uskon silti. Uskon, että meissä elää jotain enemmän kuin nykyhetki. Jotain, joka kulkee sukupolvien ketjussa eteenpäin. Ehkä meidän tehtävämme on pysähtyä kuuntelemaan niitä, ja antaa niille tilaa myös tässä ajassa.
Ehkä juuri nyt, kun maailma huojuu ja kiire painaa päälle, olisi tärkeintä kuulla se ääni, joka ei huuda, mutta joka on aina ollut sisälläsi.