Vuosi 2025 ei ollut vain työn vuosi. Se oli myös vuosi, joka pakotti katsomaan elämää lähempää, ihon alta. Kehoa, rajoja ja aikaa – eli sitä, mikä lopulta kannattelee, kun kaikki ei ole omissa käsissä.
Oma sairastaminen kulki mukana koko vuoden. Hoidot rytmittivät arkea, ja ne toivat konkreettisesti näkyväksi sen, ettei voimia voi loputtomasti venyttää. Viimeiset hoidot juuri ennen joulua veivät jaksamisen täysin. Joululoma mahdollisti sen, että keho sai sanoa itsensä irti, vaikka mieli ehkä vielä yritti jatkaa. Nyt kuitenkin riitti. Nyt oli pakko pysähtyä.
Jaksamisen jakaminen on ollut yksi vuoden vaikeimmista mutta tärkeimmistä opeista. Työ on minulle rakas ja merkityksellinen – ja samalla myös henkireikä. Se antaa elämälle rakennetta, tarkoitusta ja mielenkiintoisia haasteita. Se on voimavara silloin, kun muutoin vähän horjuu. Samalla on ollut opeteltava kuuntelemaan itseään paremmin. Siinä on yhä tekemistä. En ole ollut kovin hyvä pitämään huolta itsestäni riittävästi. Uuden vuoden myötä olisi aika repäistä itsensä liikkeelle: liikkumaan ja lepäämään paremmassa tasapainossa, nousemaan koneen ja sohvan ääreltä huolehtimaan peruskunnosta. Tämä on tärkeää, että jaksaisi paitsi työn, myös sairauden kanssa elämisen. Se on jatkuvaa tasapainoilua, eikä aina kovin armollista.
Vuosi 2025 oli myös irti päästämisen vuosi. Lapset kasvavat, ja se tapahtuu huomaamatta – kunnes tulee päivä, jolloin yhtäkkiä tajuaa, että he todella lähtevät. Tyttären muutto Kreikkaan talveksi oli yhtä aikaa ilon ja haikeuden paikka. Ennen kaikkea se oli ylpeyden hetki. On valtavan hienoa nähdä omien lasten rakentavan omaa elämäänsä ja kokeilevan omia siipiään.
(Kuva: Acropolis, 2025 – tyttären ottama kuva)
Äidin sydän oppii samalla uudenlaista arkea, uutta tilaa, jossa rakkaus lapsiin ei katoa mihinkään, vaan muuttaa muotoaan. Oma pesä ei onneksi tyhjene täysin, kun karvaiset asiantuntijani täyttävät lasten jättämää tyhjiötä – ilman heitä tämä olisi ollut paljon vaikeampaa.
Menetykset kulkivat tänä vuonna rinnalla tiheämmin kuin koskaan aiemmin. Vuoden mittaan tuli useita pysähdyksen hetkiä. Rakkaan ystävän vakava sairastuminen pysäytti. Toisen ystävän äkillinen poismeno syksyllä teki surusta todellista ja lopullista. Sellaisina hetkinä sanat tuntuvat riittämättömiltä, ja elämä asettuu mittasuhteisiin, joita ei itse valitse. Jokainen lähtö sattui ja muistutti elämän merkityksestä.
Tapaninpäivänä menehtyneen legendan ja rokkikukon Pate Mustajärven lähtö jäi viimeiseksi muistutukseksi vuoden päättyessä – niin ne lähtevät täältä suurimmatkin, ja joulun pyhät kääntyivät symbolisesti suuriksi hyvästeiksi.
Elämän rajallisuus on ollut tänä vuonna vahvasti läsnä. En ole missään määrin masentunut, mutta olen ollut pakotettu ajattelemaan elämää myös sen pituuden kautta. Ei dramaattisesti, vaan realistisesti.
Elämä on määräaikainen työsopimus. Se päättyy, kun päättyy, eikä sopimusta jatketa. Tämä ajatus ei ole oikeastaan enää pelottanut. Päinvastoin – se on tehnyt ajasta arvokkaampaa ja kirkastanut sen, mihin aikansa haluaa käyttää ja mihin ei.
Vuosi 2025 opetti, ettei vahvuus ole aina jaksamista. Joskus se on pysähtymistä. Joskus suostumista siihen, että kaikkea ei voi korjata eikä kaikkea tarvitse kantaa yksin. Se opetti arvostamaan tavallisia päiviä, hiljaisia hetkiä ja sitä, että juuri nyt hengitän ja olen tässä.
Elämä ei ollut tänä vuonna helppoa, mutta on niitä ollut vaikeampiakin.
Ja ehkä siinä juuri oli tämän vuoden merkitys.
Melankolisesta tilinpäätöskertomuksesta huolimatta lähdetään kohti uutta vuotta positiivisin ajatuksin ja mielin. Iloa elämään ja sydämiin – sillä niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja jokainen auringonnousu tarkoittaa uutta päivää
Hyvää uutta vuotta 2026.