Avasin työkoneen keskellä kesälomaa. Tarkemmin sanottuna varsinaisena lomapäivänä numero neljä.
Ei se minua haitannut, koska asia oli tärkeä. Soittaja oli ihanalla tavalla vakavissaan, kun pahoittelin, etten ollut vastannut heti. Olin mustikkametsässä enkä ollut ottanut työpuhelinta mukaan.
– Soitin, kun oli asiaa, hän vastasi.
Ja asiaa todella oli. Erään hakemuksen määräaika on nyt heinäkuussa, ja sen muotoiluun tarvittiin nopeasti apua. Niinpä avasin koneen ja ryhdyin töihin.
Kun kone kerran oli auki, katsoin samalla muutkin viestit. Niitä ei onneksi ollut kovin montaa. Siinä sivussa törmäsin LinkedInissä julkaisuun, jossa pohdittiin, kuinka paljon Suomessa menetetään kauppaa siksi, ettemme vastaa viesteihin.
Ajatus osui johonkin.
Sähköpostin musta aukko
Sähköpostit ovat oma akilleenkantapääni. Tavallisella työviikolla niitä tulee useita satoja. Osa sisältää oikeasti asiaa, osa ei niinkään. Toisinaan kaiken joukosta on todella vaikeaa löytää juuri niitä viestejä, joihin pitäisi reagoida nopeasti.
Jo päivän tai parin poissaolo voi aiheuttaa melkoisen kaaoksen. Puhunkin nykyään sähköpostin mustasta aukosta: sinne katoavat helposti niin tärkeät viestit kuin hyvät aikomuksetkin.
Onneksi viestintävälineitä on nykyään useita. Jos asia on todella kiireinen, se löytää yleensä tiensä perille jotakin kautta. Soittamalla viimeistään.
Keskikesällä lomailu on sentään helpompaa, koska viestimet ovat tavallista hiljaisempia. Tänään puhelin on soinut vain neljä kertaa. Yksi puheluista johti siihen, että istun nyt koneen äärellä kirjoittamassa tätä blogia – enkä järjestelemässä varastoa, kuten alun perin suunnittelin.
Enkä ole aivan varma, kumpi näistä olisi varsinaisesti ollut lomaa.
Minulle pitkä loma ei ole paras tapa palautua
Meillä Suomessa on pitkät kesälomat, ja se herättää kummastusta monissa muissa maissa. Keskikesällä voi tuntua siltä, että koko Suomi sulkee työkoneensa juhannuksena ja palaa asiaan joskus elokuussa.
Se on pitkä aika.
Oman työni luonne on aina ollut sellainen, etten ole oikein koskaan viihtynyt kovin pitkillä kesälomilla. Aiemmassa työelämässäni työ oli niin operatiivista, etteivät pitkät poissaolot olleet edes mahdollisia. Ehkä siitäkin on jäänyt tapa ajatella, että tärkeät asiat on helpompi hoitaa silloin, kun ne tulevat vastaan.
Edelleen ajatus useiden viikkojen aikana kertyvästä työmäärästä tuntuu kaikkea muuta kuin rentouttavalta. Minua kuormittaa enemmän tieto tekemättömien asioiden kertymisestä kuin se, että vastaan lomalla yhteen tärkeään puheluun tai avaan koneen hetkeksi. Pidän työstäni ja sen tekemisestä. Olen paljon rennompi ja levänneempi, jos voin tehdä välillä lyhyempää työviikkoa ja viettää pidempiä viikonloppuja sen sijaan, että olisin monta viikkoa yhtäjaksoisesti poissa. Sellainen rytmi nyt vain sopii minulle paremmin.
Tavallisessa arjessa otan omaa aikaa työmatkoilla lentokoneessa. Siellä puhelin on lentotilassa, verkkoa ei ole ja saan matkan ajan olla viestien ulottumattomissa. Se on aikaa äänikirjalle – tai useimmiten unelle, kieli poskella ja pää enemmän tai vähemmän käytävälle retkottaen. Nyt koneisiinkin alkaa tulla nettiyhteyksiä. Perhana, eikö mikään ole enää pyhää?
Kukin tyylillään
Jollekin pitkä kesäloma on juuri se, mitä palautuminen vaatii. Työt unohtuvat, ajatukset siirtyvät muualle ja töihin voi palata levänneenä. Silloin kone kannattaa tietenkin sulkea ja antaa sen pysyä kiinni.
Minulle lepo näyttää hieman erilaiselta.
Tarvitsen vapaita päiviä, hitaita aamuja, sitä mustikkametsää ja aikaa, jolloin ei tarvitse olla jatkuvasti tavoitettavissa. Mutta en välttämättä tarvitse viikkojen täydellistä irrottautumista. Minulle rauhaa tuo myös se, että tiedän tärkeiden asioiden olevan kunnossa.
Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Meitä on moneksi, ja niin on myös tapoja tehdä työtä, levätä ja palautua.
Jokainen tavallaan.
Ja nyt, kun hakemusteksti on hoidettu ja tämä blogikin kirjoitettu, voisin ehkä sulkea koneen ja palata varaston kimppuun.
Tai sitten lähteä uudelleen mustikkametsään. Työpuhelin jää edelleen kotiin – äänettömälle.