Ei soi, mutta käki kukkuu. Kuulen sen vaikka istun sisällä tietokoneen äärellä. On hyvin perinteinen juhannussää. Vettä on tullut pari päivää melko rankasti, ja ensimmäinen ukkonenkin jyrähteli eilen äänekkäästi.
Käki vaikeni pitkään. Vasta rankkasateen jälkeen se avasi sanaisen arkkunsa. Aivan kuin sade olisi huuhtonut taas värit esiin luonnosta ja pistänyt kaiken vihreän rehevöitymään. Kesä ei ole aina aurinkoa ja hellettä. Joskus se on sateen jälkeistä kirkkautta, tihkusateen tuoksua ja hiljaisia hetkiä, joissa luonto ottaa tilansa.
Taas on juhannus. Vuodet vierivät hirmuista vauhtia – aivan kuin kesäkin, joka juuri vasta alkoi ja nyt jo kääntyy taas päivä lyhenemään. Tänä vuonna en kirjoita tätä mökkilaiturilta enkä saunan jälkeen vilvoitellen, vaan sisältä, tietokoneen ääreltä. Silti kuulen käen kukkuvan jossain ulkopuolella. Hymyilyttää.
Maailma ei ehtinyt valmiiksi juhannukseen mennessä – niin kuin ei jouluksi, pääsiäiseksi tai vapuksikaan. Huomaan toistavani itseäni. Työt ovat kesken ja asiat pyörivät mielessä. Mutta ehkä olen jo hyväksynnän puolella: maailma ei ole koskaan valmis. Juhannuksen jälkeen tulee taas maanantai, ja silloin voi jatkaa siitä, mihin jäi. Välissä voi vain olla, hengittää ja kuunnella kesää ympärillään.
Juhannus on monelle juhla, mutta myös taitekohta. Paikka, jossa pysähtyä hetkeksi ajan virtaan. Kaikki ei ole valmista. Minäkään en ole. Enkä tarvitsekaan olla.
Aion nauttia sateesta, vihreydestä, elämästä.
Nyt. Tässä.
