Helmikuinen työmatkani Espanjan Gironaan piti olla yksi monista, sellainen rutiininomainen matka, joita olin tehnyt jo kymmeniä kertoja ilman ongelmia. Mutta tällä kertaa kaikki muuttui yhdessä silmänräpäyksessä.
Matkustin Barcelonan kautta. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja työn puolesta, ja olen aina tuntenut oloni turvalliseksi tässä kaupungissa, jossa ihmisvilinä ja sykkivä energia vievät matkailijan mukanaan. Tällä kertaa, Santsin asemalla, Gironan junaan noustessani, sain muistutuksen siitä, kuinka haavoittuvaista tuollainen turvallisuuden tunne voi olla.
Neljä nuorta naista ilmestyi ympärilleni juuri ratkaisevalla hetkellä junaan noustessani. Raahasin isoa matkalaukkua, olkalaukku oli olalla, reppu selässä ja ajatukset jo perille pääsyssä. Heidän tarkoituksensa oli selvä: luoda hämminkiä, harhauttaa minut ja kadota junasta viime hetkellä tavarani kainalossaan. Tilanne oli ohi sekunneissa.
”Nappasin tavarani takaisin hänen käsistään, enkä vieläkään ole aivan varma mitä ympärilläni on meneillään. ”
Kuulin huutoa, kauhea hämminki ympärilläni, kun kaksi näistä naisista kertoo nousseensa väärään junaan ja yrittää päästä ohitseni takaisin laiturille. Samalla kuulen myös jotain epämääräistä ”varkaita”, ”varo” huutoja muun metelin seasta. Huomaan yhdellä naisista olevan käsissään huivini ja teippiharja, jotka olivat olkalaukussani päällimmäisinä. Nappasin tavarani takaisin hänen käsistään, enkä vieläkään ole aivan varma mitä ympärilläni on meneillään.
Se, mikä olisi voinut päättyä suurella menetyksellä ja avuttomuuden tunteella, päättyikin vain säikähdyksellä. Toiset matkustajat sekä junapoliisit olivat tilanteessa mukana, ja hetken kaoottisen tapahtumaketjun jälkeen seisoin junassa sydän hakaten, tavarani yhä omassa hallussani. Tiedän, että ilman heidän nopeaa reagointiaan olisin jäänyt matkustamaan ilman tavaroitani, ilman puhelimiani ja tärisevin käsin miettimään, mitä tehdä seuraavaksi.
Onnekseni kaikki arvokas oli minulla kassin pohjalla ja vaikeasti sieltä otettavissa.
Juna lähti matkaan ja yritin saada sykkeeni tasaantumaan. Kun luulin, että suurimmat sydämentykytykset olivat takana, juna pysähtyi. Syynä pahin mahdollinen: joku oli jäänyt junan alle. Istuin hiljaa paikallani, katselin ikkunasta espanjalaisen pelastushenkilökunnan juoksemista vaunun ohi ja mietin äskeistä ja nyt tätä uutta, täysin erilaista tragediaa. Elämä on arvaamatonta – yksi sekunti voi muuttaa kaiken.
Loppumatka Gironaan sujui ilman uusia yllätyksiä, mutta mieleni oli jo virittäytynyt eri taajuudelle. En enää katsellut ympärilleni uteliaana turistina tai työmatkalaisena, vaan havainnoin ympäristöä, tarkkailin, varoin.
Voiko turvallisuuden tunnetta saada takaisin?
Vaikka selvisin ryöstöyrityksestä ilman menetyksiä, se jätti jälkensä. Kun turvallisuudentunne särkyy, sen korjaaminen vie aikaa. Toivoin, että Gironan rauhalliset kadut ja vanhan kaupungin kapeat kujat loisivat takaisin sen matkarauhan, johon olin tottunut. Ja kyllä, ajan myötä aistit rentoutuivat, ja auringonpaisteessa kaupungin muuria pitkin kävellessäni muistutin itseäni siitä, että en anna yhden hetken määrittää koko matkaa.
Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi ollut aiempaa valppaampi. Huomasin epäileväni kaikkia itseäni lähestyviä ihmisryhmiä – mikä oli jo itsestäkin vähän hassua, olinhan yhden Espanjan akateemisen keskuksen, Gironan yliopiston, kampuksen luona ja nuorten aikuisten ympäröimänä.
”Se, että jotain tapahtui, ei tarkoita, että jotain tapahtuu aina.”
Matkustaminen on aina tasapainoilua varovaisuuden ja avoimuuden välillä. On tärkeää pysyä valppaana, mutta myös uskaltaa nauttia uusista kokemuksista. Se, että jotain tapahtui, ei tarkoita, että jotain tapahtuu aina.
Sinällään Barcelonalla on oma ainutlaatuinen muistijälkensä työmatkoillani. Toinen kerta, kun olen pelännyt matkustaessani, oli nimenomaan Barcelonassa, mutta kokemus itsessään oli erilainen.
Olin nuori ja ensimmäisillä työmatkoillani. Saavuin Barcelonaan kovalla myrskyllä, ja lentomme taisi olla niitä harvoja, jotka pääsivät kentälle laskeutumaan. Taksimatka lentoasemalta kaupunkiin oli silloisen elämäni pelottavin kokemus rankan myrskyn vuoksi, ja olin varma ettei taksikuski ikinä selviä ajomatkasta. Siitäkin selvittiin.
Lähdin Gironasta kotiin monenlaisia tunteita rikkaampana. Olin nähnyt kauniin kaupungin, tavannut ihania kollegoita, mutta myös kokenut pelon, joka oli itselleni vieras. Mutta ehkä juuri se muistuttaa, miksi matkat jättävät jäljen meihin. Ne eivät ole vain paikkoja ja kokemuksia, vaan myös hetkiä, joissa opimme itsestämme ja maailmasta.
Olkaa varovaisia matkustaessanne, mutta älkää antako pelon varastaa kokemuksianne.
Girona kaupunkina ansaitsee ihan oman blogikirjoituksen.