Välillä pieni ja vakava sananen yhteiskunnasta.
Elämme maassa, jota on vuosikymmeniä kutsuttu hyvinvointivaltioksi. Sana on juurtunut suomalaisiin jo koulun penkiltä lähtien: meillä pidetään huolta kaikista, etenkin niistä, jotka eivät itse siihen enää kykene. Ja haluaisin uskoa siihen edelleen. Mutta mitä pidemmälle omien vanhempieni ikääntyminen etenee, sitä vaikeammaksi tuon uskomuksen ylläpitäminen on käynyt.
Vanhempani lähestyvät 80 ikävuotta. Vaivoja on jo monenlaisia, kuten tuossa iässä väistämättä on. Apuakin on aina saatu, mutta ei monestikaan ilman taistelua. Siksi tein ratkaisun, josta tiesin jo tehdessäni, että tulisin sitä kiittämään vielä monta kertaa: muutin reilu vuosi sitten heidän lähelleen, vaikka se tarkoitti oman työmatkani pituuden reilua kasvua. On yksinkertaisesti helpompaa, että minä kuljen kauemmas töihin kuin että he yrittäisivät selviytyä arjesta yksin.
He asuvat edelleen omassa talossaan ja pärjäävät, mutta vain siksi, että me lapset olemme lähellä. Isästä on tullut enemmän omaishoitaja kuin puoliso. Arki pyörii sinnikkyydellä, ei yhteiskunnan tuella. En ole koskaan ajatellut, että lasten vastuu vanhemmistaan olisi ongelma. Niin elämä kulkee sukupolvien läpi. Mutta ongelmaksi muodostuu se, ettei toimivaa yhteiskunnallista turvaverkkoa enää ole, vaikka sellaisesta on meitä opetettu puhumaan.
Apua ei saa ilman taistelua tai paksua lompakkoa
Valitettavasti apua ei oikein saa ilman, että sen perässä juoksee. Ja jos haluaa hoidon olevan sujuvaa, nopeaa ja oikea-aikaista, on vaihtoehto usein yksityinen palveluntarjoaja – ei yhteiskunta. Tällöin kyse ei enää ole hyvinvointivaltiosta vaan hyvinvointimarkkinasta.
Kävin tämän läpi pari viikkoa sitten, kun istuin tuntikausia terveyskeskuksen päivystyksessä äitini kanssa. Saimme lopulta hoitoa, mutta vain muutamaa päivää myöhemmin ambulanssi haki äidin kotoa ja tällä kertaa mentiin akuuttiin päivystykseen.
Krooninen ongelma ehtii kehittyä pahaksi, vaikka sen paheneminen olisi täysin tai lähes täysin vältettävissä ennaltaehkäisevällä ja seurannalla varustetulla terveydenhuollolla.
Tämä on kaikkein huolestuttavinta: olemme hiljalleen valuneet järjestelmään, joka ei ehkäise vaan korjaa vasta kun on liian myöhäistä. Ja korjaaminen maksaa moninkertaisesti, niin rahassa, resursseissa kuin inhimillisenä kärsimyksenä.
Sairaanhoito on korvannut ennaltaehkäisyn
Suomen terveydenhuolto on siirtynyt malliin, jossa hoidetaan sairautta, ei terveyttä. Ennaltaehkäisyyn ja seurantaan ei ole aikaa tai resursseja, vaikka juuri niillä voitaisiin säästää satoja miljoonia ja ennen kaikkea ihmisten elämänlaatua. Vanhukset joutuvat odottamaan, kunnes olotila romahtaa niin pahaksi, että heidät viedään ambulanssilla päivystykseen. Silloin on jo myöhäistä puhua hyvästä hoidosta.
Hyvinvointivaltion lupaus horjuu
Maksan itse paljon veroja – ja saan toki niillä vastinetta oman sairauteni hoidon kautta. Niin maksoivat myös vanhempani koko ikänsä. He rakensivat tämän maan, maksoivat veronsa ja tekivät pitkän työuran. Nyt heidän tulisi voida elää elämänsä ehtoovuodet ilman jatkuvaa huolta siitä, saavatko he apua ajoissa vai eivät.
Hyvinvointivaltion lupaus oli, että he saisivat.
Todellisuus on, että me lapset olemme heidän hyvinvointivaltionsa viimeinen olemassa oleva turvaverkko.
En valita siitä vastuusta, kannan sen mielelläni. Mutta yhteiskunnan olisi pystyttävä parempaan. Meillä ei ole varaa järjestelmään, joka herää vasta hätätilanteessa. Meillä ei ole varaa menettää sukupolvea, joka rakensi perustan tälle maalle. Eikä meillä ole varaa menettää tulevia sukupolvia, joita ei enää ole ennakolta varaa hoitaa ja opastaa, kun niin kouluterveydenhuolto kuin hammashuolto ovat ajettu minimiin.
On aika palauttaa terveydenhuolto hoitamaan terveyttä – ei vain sairautta.