Olin toissaviikolla Pariisissa. Kaupungissa, joka on minulle monella tavalla erityinen ja rakas. Pariisi on kaunis, kiehtova ja täynnä elämää, mutta ennen kaikkea se on täynnä historiaa. Sitä ei voi välttää, vaikka haluaisi. Historia kulkee vastaan jokaisella kadulla, rakennusten julkisivuissa, aukioilla ja puistoissa.
Pariisi on nähnyt kuninkaita, keisareita, vallankumouksia, sotia ja kansannousuja. Se on ollut eurooppalaisen sivistyksen, taiteen ja tieteen keskus, mutta yhtä lailla näyttämö tyrannialle, sorrolle, eriarvoisuudelle ja käsittämättömälle inhimilliselle julmuudelle.
Aurinkokuningas rakennutti Versailles’sta loistopalatsin ja eli ylellisyydessä, jollaista tavallinen kansa ei voinut edes kuvitella. Napoleon nousi vallankumouksen jälkeisestä Ranskasta keisariksi ja vei sotansa ympäri Eurooppaa. Ja siinä välissä kansa, joka oli noussut kapinaan vapautensa puolesta, päätyi vallankumouksen nimissä lähettämään ihmisiä giljotiiniin.
Ihminen on erikoinen olento. Se kykenee rakentamaan jotakin uskomattoman kaunista ja tuhoamaan sen seuraavassa hetkessä.
Pariisissa opiskelijoiden mielenosoitukset olivat jo käynnissä. Hotellini sijaitsi aivan Sorbonnen yliopiston vieressä, mutta siellä mielenosoitukset olivat vielä rauhallisia.
Ranskassa protestoiminen on toki lähes kansallinen perinne. Ihmiset lähtevät kaduille, kun kokevat tulleensa kohdelluiksi epäoikeudenmukaisesti. Oikeus osoittaa mieltään on yksi demokratian tärkeimmistä saavutuksista. Mutta viime päivien uutiskuvia katsellessani olen tuntenut lähinnä surua, epäuskoa ja kasvavaa suuttumusta.
Palavia rakennuksia. Rikottuja näyteikkunoita. Ryöstettyjä kauppoja. Kaduilla riehuvia, kasvonsa peittäneitä ihmisiä, jotka hyökkäävät poliisien kimppuun ja tuhoavat muiden omaisuutta.
Limogesissa historiallinen kaupungintalo on kärsinyt valtavat vahingot tuhopoltossa. Rakennus, joka selvisi kahdesta maailmansodasta, ei selvinnyt oman aikamme mellakoista. Pariisissa kauppiaat ovat joutuneet katsomaan, kuinka heidän omaisuuttaan tuhotaan ja liikkeitään ryöstetään.
Eikä kyse ole vain yhdestä kaupungista. Eri puolilla Eurooppaa kuohuu, vaikka levottomuuksien syyt ja osallistujat eivät kaikkialla ole samoja.
Mutta mitä ihmettä meille on tapahtumassa?
Milloin oikeudesta osoittaa mieltään tuli joidenkin ihmisten mielessä oikeus tuhota?
Historia toistaa itseään. Mutta olemmeko oppineet siitä mitään?
Pariisissa on nähty tämä ennenkin.
Vuonna 1789 kansa nousi kuninkaanvaltaa, eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ranskan vallankumous muutti Euroopan historiaa ja nosti vapauden ja yhdenvertaisuuden ajatukset aivan uudella tavalla yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Mutta vallankumouksella oli myös synkkä puolensa. Oikeudenmukaisuuden tavoittelu muuttui terroriksi, ja lopulta vallankumouksen jälkeisestä sekasorrosta nousi jälleen uusi itsevaltias.
Vuonna 1871 Pariisi oli uudelleen liekeissä. Pariisin kommuunin viimeisinä päivinä kapinalliset sytyttivät tuleen kaupungintalon, Tuileries’n palatsin ja useita muita historiallisia rakennuksia. Kaupungintalon mukana tuhoutuivat myös korvaamattomat arkistot ja asiakirjat. Samalla hallituksen joukot murskasivat kansannousun verisesti.
Notre-Dame de Paris
Taustalla oli todellista yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, köyhyyttä, sotaa ja kansalaisten syvää pettymystä vallanpitäjiin. Mutta väkivalta jätti jälkeensä valtavasti inhimillistä kärsimystä ja tuhoa. Ja nyt, yli 150 vuotta myöhemmin, katsomme jälleen uutiskuvia palavista kaupungintaloista.
Historia ei tietenkään toistu samanlaisena. Nykyiset mellakat eivät ole Ranskan vallankumous. Niiden syyt, tavoitteet ja olosuhteet ovat erilaiset. Mutta jokin ihmisen käyttäytymisessä tuntuu pysyvän hämmästyttävän samanlaisena.
Kun tyytymättömyys kasvaa tarpeeksi suureksi, osa ihmisistä alkaa nähdä väkivallan oikeutettuna keinona. Ja kun järjestys murtuu, joukkoon ilmestyy myös niitä, joille yhteiskunnalliset tavoitteet eivät merkitse juuri mitään. Heille sekasorto tarjoaa mahdollisuuden rikkoa, ryöstää ja tuhota.
Siinä vaiheessa on usein jo aivan yhdentekevää, minkä asian puolesta kaduille alun perin lähdettiin.
Vapaus ilman vastuuta?
Ymmärrän ihmisten tyytymättömyyden. Euroopassa on todellisia ongelmia. Elinkustannukset ovat nousseet, nuorten tulevaisuudennäkymät ovat monin paikoin heikentyneet, yhteiskunnallinen eriarvoisuus kasvaa ja luottamus poliittiseen päätöksentekoon horjuu.
Näistä asioista pitää voida osoittaa mieltään. Niistä pitää keskustella, ja poliittisilta päättäjiltä pitää vaatia vastauksia.
Mutta mitä tekemistä kauppaliikkeen ryöstämisellä on koulutusjärjestelmän ongelmien kanssa? Mitä historiallinen kaupungintalo on tehnyt ansaitakseen tulla poltetuksi? Mihin on syyllistynyt tavallinen pienyrittäjä, jonka elinkeino tuhotaan yhdessä iltapäivässä?
Ja miten tällainen tuhoaminen auttaa saavuttamaan niitä tavoitteita, joiden vuoksi mielenosoitukset alun perin järjestettiin?
Ei mitenkään.
Se ei ole yhteiskunnallista vaikuttamista vaan väkivaltaa, rikollisuutta ja täydellistä piittaamattomuutta muiden ihmisten oikeuksista. Kaikkein surullisinta on, että samalla katoaa näkyvistä niiden ihmisten viesti, jotka ovat lähteneet kaduille oikean asian puolesta.
Olen miettinyt, mistä tällainen käytös kumpuaa.
Olemmeko kasvattaneet sukupolvia, joille omat oikeudet ovat itsestäänselvyys mutta velvollisuudet jotakin, josta voi neuvotella? Olemmeko keskittyneet niin voimakkaasti yksilön vapauksiin, että olemme vähitellen unohtaneet puhua vastuusta, kunnioituksesta ja käyttäytymisen rajoista?
Entä kotoutuminen? Olemmeko onnistuneet kertomaan Eurooppaan muuttaneille ihmisille riittävän selvästi, että yhteiskuntaan kuulumiseen liittyy oikeuksien lisäksi myös velvollisuuksia? Että lakeja, muita ihmisiä ja yhteisiä pelisääntöjä on kunnioitettava riippumatta siitä, millaisesta kulttuurista tai yhteiskunnasta on lähtöisin?
Ja yhtä tärkeä kysymys: olemmeko itse onnistuneet rakentamaan yhteiskuntia, joihin myös uusien sukupolvien ja eri taustoista tulevien ihmisten on mahdollista tuntea kuuluvansa?
En usko, että vastaus löytyy yhdestä kasvatusmallista tai poliittisesta ideologiasta. Se olisi liian helppoa. Euroopan ongelmat ovat monimutkaisia. Kaupunkien eriytyminen, kotoutumisen epäonnistumiset, köyhyys, näköalattomuus, radikalisoituminen ja yhteiskuntaan kohdistuva epäluottamus ovat kaikki kysymyksiä, joita emme voi enää sivuuttaa.
Mutta yhteiskunnallisten ongelmien ymmärtäminen ei tarkoita, että niiden seuraukset pitäisi hyväksyä.
Selitys ei ole sama asia kuin oikeutus.
Samalla meidän pitäisi uskaltaa kysyä, olemmeko olleet liian haluttomia puuttumaan ongelmiin silloin, kun ne ovat olleet vielä hallittavissa. Onko suvaitsevaisuudesta tullut joissakin tilanteissa välinpitämättömyyttä? Olemmeko pelänneet vaikeista asioista puhumista niin paljon, että olemme jättäneet ne kokonaan käsittelemättä?
Ihmisen tausta, yhteiskunnallinen asema tai kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ei anna oikeutta vahingoittaa muita. Ei myöskään se, että on vihainen, pettynyt tai kokee tulevaisuutensa epävarmaksi.
Oikeuksien pitää kuulua kaikille. Niin myös velvollisuuksien.
Hyvät ajat luovat heikkoja ihmisiä?
Tunnetun sanonnan mukaan vaikeat ajat kasvattavat vahvoja ihmisiä, vahvat ihmiset luovat hyviä aikoja, hyvät ajat kasvattavat heikkoja ihmisiä ja heikot ihmiset luovat vaikeita aikoja.
Sanonta on yksinkertaistus, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän siinä tuntuu olevan perää.
Euroopassa on vuosikymmeniä rakennettu yhteiskuntia, joissa turvallisuus, koulutus, terveydenhuolto, sananvapaus ja yksilön oikeudet ovat olleet hyvinvoinnin perusta. Ne eivät ole syntyneet itsestään. Niiden eteen on tehty valtavasti työtä, ja aikaisemmat sukupolvet ovat maksaneet niistä usein kovan hinnan.
Ehkä juuri siinä piilee hyvinvoinnin paradoksi. Kun ihminen syntyy valmiiseen, turvalliseen yhteiskuntaan, hän ei välttämättä koskaan joudu pohtimaan, mitä kaikkea sen rakentaminen on vaatinut. Vapaus, turvallisuus ja oikeudet tuntuvat luonnollisilta, lähes itsestäänselviltä. Joltakin, jonka kuuluu olla olemassa riippumatta siitä, mitä itse tekee.
Mutta entä jos hyvät ajat eivät teekään ihmisistä niinkään heikkoja, vaan saavat meidät unohtamaan, kuinka hauraita nämä ajat ovat?
Ranskan vallankumouksen tunnuslause Liberté, Égalité, Fraternité – vapaus, tasa-arvo ja veljeys – on edelleen yksi eurooppalaisen yhteiskunta-ajattelun tunnetuimmista kiteytyksistä.
Vapaus ei kuitenkaan tarkoita vapautta tehdä mitä tahansa. Tasa-arvo ei poista yksilön vastuuta omista teoistaan. Eikä veljeys tarkoita vain omien oikeuksien puolustamista, vaan myös muiden ihmisten oikeuksien kunnioittamista.
Emme tietenkään voi väittää, että jokaisella eurooppalaisella nuorella olisi helppo elämä. Monella ei todellakaan ole. Mutta vaikeakaan elämä ei poista vastuuta siitä, miten muita ihmisiä kohtelee. Jos olemme jotakin historiasta oppineet, sen pitäisi olla juuri tämä: yhteiskunnan rakentaminen on hidasta ja vaikeaa, mutta sen tuhoaminen voi tapahtua hämmästyttävän nopeasti.
Emme olekaan niin kaukana historiastamme
Versailles’n palatsin julkisivuun on kirjoitettu suurin kirjaimin À toutes les gloires de la France – kaikelle sille, mikä on tuonut kunniaa Ranskalle.
Kirjoitus lisättiin, kun kuningas Ludvig Filip muutti palatsin Ranskan historian museoksi 1800-luvulla. Ajatuksena oli kunnioittaa kansakunnan historiaa ja sovittaa yhteen vallankumousten ja eri hallitsijoiden jakamaa kansaa.
Siinä on jotakin hyvin kaunista. Ja samalla syvästi ristiriitaista. Versailles on muistutus itsevaltiudesta ja käsittämättömistä rikkauksista.
Pariisin kaduilla näkyy vallankumousten perintö. Myös Napoleonin ajan rakennuksissa ja monumenteissa on yhtä aikaa jotakin suurenmoista ja jotakin synkkää. Samat ihmiset ja aikakaudet, jotka jättivät jälkeensä valtavaa kauneutta, jättivät myös sotia, kärsimystä ja tuhoa.
Ehkä siinä onkin historian vaikein opetus.
Emme voi jakaa menneisyyttä yksinkertaisesti hyviin ja pahoihin ihmisiin tai oikeisiin ja vääriin vallankumouksiin. Historia on täynnä ihmisiä, jotka ovat uskoneet toimivansa oikean asian puolesta ja silti aiheuttaneet valtavaa kärsimystä.
Sortoa vastaan on noustu väkivalloin. Vallankumouksista on syntynyt uusia sortajia. Vapauden nimissä on riistetty toisilta vapaus. Ja yhä uudelleen tavalliset ihmiset ovat joutuneet maksamaan siitä hinnan.
Haluaisin ajatella, että olemme tulleet kauas Aurinkokuninkaan ja Napoleonin ajoista. Että vuosisatojen aikana olisimme oppineet jotakin vallasta, eriarvoisuudesta, väkivallasta ja siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset lakkaavat kuuntelemasta toisiaan.
Monessa asiassa olemmekin. Meillä on demokratia, oikeusvaltio, ihmisoikeudet ja yhteiskunnallisia turvaverkkoja, joista aikaisemmat sukupolvet saattoivat vain haaveilla.
Mutta ovatko instituutiomme kehittyneet nopeammin kuin ihmisluontomme?
Edelleen on niitä, jotka käyttävät valtaa väärin. Niitä, jotka kokevat olevansa yhteisten sääntöjen yläpuolella. Ja niitä, jotka uskovat oman vihansa oikeuttavan vahingoittamaan muita.
Eikä tämä ole vain yhden kansan, kulttuurin tai yhteiskuntaluokan ongelma. Se on inhimillinen ongelma, jota historia on täynnä.
En halua Eurooppaa, jossa väkivalta muuttuu normaaliksi
Kaikista eniten minua huolestuttaa ajatus siitä, että alamme vähitellen pitää tällaista normaalina.
Että suurkaupungeissa vain kuuluu varautua väkivaltaisiin mellakoihin. Että kauppiaiden pitää hyväksyä ryöstely osana yhteiskunnallista kuohuntaa. Että poliisit ja pelastajat joutuvat sietämään hyökkäyksiä, koska osa ihmisistä on vihaisia yhteiskunnalle.
Ei kuulu.
Voin ymmärtää yhteiskunnallista vihaa hyväksymättä sen purkamista väkivaltana. Voin kannattaa mielenosoitusoikeutta ja vaatia samalla, että rikoksiin puututaan. Voin olla huolissani kotoutumisen epäonnistumisesta syyllistämättä kokonaisia ihmisryhmiä.
Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.
Eikä järjestys yksin riitä. Historia on osoittanut senkin. Yhteiskunta, joka vastaa kaikkeen tyytymättömyyteen vain kovemmalla voimankäytöllä, voi lopulta synnyttää juuri sitä katkeruutta, jota se yrittää tukahduttaa. Tarvitsemme oikeudenmukaisuutta ja järjestystä. Vapautta ja vastuuta. Kykyä kuunnella ihmisten tyytymättömyyttä ja rohkeutta puuttua tekoihin, joilla ei ole mitään tekemistä demokraattisen vaikuttamisen kanssa.
Demokratia ei ole vain oikeus vaatia itselleen parempaa elämää. Se on myös velvollisuus hyväksyä, että muilla ihmisillä on täsmälleen sama oikeus. Siksi uutiskuvat palavista historiallisista rakennuksista tuntuvat niin pahalta.
Kyse ei ole vain kivestä, lasista tai puusta. Kyse on yhteisestä historiasta, niin hyvästä kuin pahastakin, ja siitä, mitä olemme saaneet edellisiltä sukupolvilta säilytettäväksemme.
Historiaa ei voi muuttaa eikä pyyhkiä pois, mutta siitä pitäisi voida oppia.
Katselen kuvia tuhotuista rakennuksista ja mietin, kuinka monta kertaa ihmiskunnan pitää tehdä samat virheet ennen kuin se todella oppii niistä. Ehkä me emme lopulta olekaan niin kaukana Aurinkokuninkaan, Napoleonin tai vallankumousten ajoista kuin haluaisimme uskoa.
Meillä on vain enemmän tietoa, paremmat instituutiot ja paljon enemmän menetettävää. Mutta olemmeko kuitenkaan todella oppineet historiastamme mitään?
