Lauantaina huomasin jääväni kiinni. En jääkaapilta, en verkkokaupasta, enkä edes viinipullon korkista – vaan Damiano Davidista. Tarkemmin sanottuna hänen Instagram-tilistään. Ja hänen äänestään. Ja ehkä hiukan hänen leukaperistään.
Olen ollut ihastunut hänen ääneensä jo pitkään. Se särö, se voima, se ääni, joka tulee jostain syvältä italialaisen sielun ytimestä. Mutta nyt, kun hän julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa, olen kuunnellut sen melkein puhki ja sen mukana katsonut videoita, selannut kuvia, ja eksynyt jopa pienimuotoiseen somepakkomielteeseen, koska algoritmi tietysti tykittää otteita hänestä ihan joka kanavalla. Tuntuu yhtä aikaa nololta ja täysin ansaitulta. Onneksi tiedän, että tämä menee ohi muutamassa päivässä, joten voin nauttia tästä hetken huumasta täysin rinnoin.
”So call me when he breaks your heart next summer
Baby, I’ll be waiting here
Call me when you’re all fucked up, my lover
And I’ll be there to lick your tears”– Next Summer, Damiano David, 2025 –
Mutta hyvänen aika, onhan hän komea. Siis komea. Juuri sellainen mies, johon silmäni on nuoruudesta saakka harjaantunut osumaan: tumma tukka, kirveellä veistetyt kasvot, läpitunkeva katse ja hymy, joka sulattaa myös jäätelön pakastimessa.
Ja joo, minulla on ollut elämässäni samannäköinen mies. Hurmuri. Komea kuin synti. Ei ikinä enää, nekin oppirahat on maksettu.
Mutta Damiano ei ole se mies. Damiano on turvallinen.
Hän nimittäin asuu ruudun toisella puolella, ei puutu aikatauluihini eikä jätä likaisia kahvikuppeja yöpöydälle tai vaadi selvitystä menoistani. Hän on kuin digitaalinen päiväuni: intensiivinen mutta harmiton. Saan hänestä vain parhaat palat, ne jotka itse haluan nauttia.
Ei, tämä ei ole romanttista rakkautta. Tämä on jotain ihan muuta. Jotain äidillisen ihastuksen ja esteettisen hurmaantumisen väliltä. Rakastan hänen ääntään, hänen lavakarismaansa ja sitä tapaa, jolla hän katsoo tyttöystäväänsä Dovea.
Ja niin – voi kunpa joku katsoisi minun tytärtäni joskus noin. Siinä on rakkautta. Siinä on ihailua. Siinä on jotakin, mikä tekee äidinsydämen ihan pehmeäksi. Onhan Damiano vain pari vuotta esikoistani vanhempi, voisi olla vaikka oma poikani.
”You had to throw away our love
To find out nothing’s as good as us
So call me when he breaks your heart next summer”– Next Summer, Damiano David, 2025 –
Tämä on vain tätä elämän jatkumoa. Siinä missä nelivuotiaana rakastin sydämeni pohjasta Elvis Presleyä, teini-iässä Tom Cruisea (siis Top Gunissa, ei myöhemmin), niin nyt viisikymppisenä sydän hakkaa, kun italialainen rocklaulaja vetää paidatta, tatuoitu rintapelti paljaana, akustisen kitarariffin ylitse Next summeria.
Ja saahan sitä nyt ihastella. Ikään ei ole asetettu rajaa sille, milloin saa huokailla, rullata sivustolla ja miettiä mitä se nyt taas julkaisi.
Tässä iässä ei tarvitse selitellä, ei vähätellä eikä kieltää.
Saa ihan rauhassa rakastua ääneen. Ja poskipäihin. Ja siihen, että joku vielä saa sydämen vähän väpättämään – turvallisesti, ruudun takaa, kuvissa. Enkä rehellisesti sanottuna haluaisi tuota tupakoivaa italialaista komistusta olohuoneeni nurkkaan livenä, mutta ruudulla hän on mitä mainioin iltojen ilo.
Jos et ole vielä kuunnellut hänen uutta sooloalbumiaan, niin lämpimästi suosittelen. Tämä ei ole maksettu mainos vaan vilpitön suositus, jos vaikka jonkun muunkin täti-ihmisen jalat hetkeksi pettävät alta.
Artikkelikuva: Otos Google-hausta: Damiano David