”Joka päivä otan uuden askeleen. Monet jäljet hukkuu maailman melskeeseen. Ehkä jotain silti jää, vaikka päivä häviää, ja säilyy yhtä kauan kuin tarina tää.”
– Yö, Yhden yön tarinat
Suomalainen rakastaa melankolisia lauluja. Me laulamme humalapäissämme elämän surkeutta tai sitten rällätämme ratkiriemuissamme rietasta humppaa, repien sanat isojen poikien laulukirjasta. Molli on meidän kansallisvireemme, duuri soi aina välillä, yllättäen.
Naapuriin muuttivat uudet asukkaat, ja muuttoliikkeen äänet laukaisivat tilanteen, jossa koirat vaativat häiriöääntä rauhoittuakseen. Työpäivän taustalle laitettiin soimaan Suomirockia, tuo tamperelaisen identiteetin peruskivi, jossa yhdistyvät erityisesti Eppu Normaali, Popeda ja Yö.
”Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa, jossa yksikin askel on liikaa. Ei se oo niin justiinsa.”
Aloin kuunnella tarkemmin. Euroviisuviikko lähestyy, ja poikkeuksellisesti meillä on kisassa kaksi ehdokasta: virallinen edustajamme, Tampereen oma Erika Vikman, sekä Ruotsia edustava KAJ – naapurille Vöyrin lainaamat saunaveljet.
”Nyt toinen piippuun puhaltaa…”
– Yö, Kaksintaistelu
Me elämme laulujen maassa. Maa on ehkä hiljainen, mutta sydämissä soi. Toisella soi Joutsenlaulu, toisaalla Ich komme, ja Rovaniemen markkinoilta saa ainakin lihaa ja perunaa. Meissä elää kaksi rytmiä: hiljainen haikeus ja raskas melankolia sekä rämäpäinen uhkarohkeus ja riehakas ilo. Molemmat ovat totta. Molemmat ovat meitä.
Yön hiljainen kaipuu. Yö on minulle rakas yhtye. Sen melankolia ei kaipaa selityksiä. Se vain on. Yö on ollut mukana teinivuosista saakka. Joutsenlaulu ei ole vain kappale, se on tunne. Se on juuri se viidennentoista yön hetki, kun istut yksin pimeässä keittiössä ja mietit, mihin tämä kaikki katosi. Ymmärrät, että jäämeren tuulet saapuvat aina yllättäen, esittäen kysymyksen: ”Tässäkö tää oli, tässäkö tää loppui?”
”Oli unelma niin hauras, se hajosi hiljaa…” Tie sydämeeni kulkee kivikkojen kautta. Eikä koskaan suoraan. Yhden yön tarinat ovat meidän rakkauskertomuksiamme. Niissä on kaipuuta, mutta myös toistoa: ei tämä ollut ensimmäinen yö, eikä viimeinen. ”Niin on muistoja vain, kai monta miljoonaa, mutta sydämeen jää vain raskaimmat nää.”
Ja sitten on Popeda, Suomi-rockin todellinen keskisormi surulle ja melankolialle. Ensin saapuu Yö. Ja sitten tulee Popeda, asenteella ja kovaa kolisten. ”Ei voi elää pelkällä rakkaudella, tarvii myös jotain punaista ja makeaa.” Popeda ei jää kieriskelemään suruun, se nauraa sille, räkäisesti päin naamaa. Elämä potkii, elämä kolhii, mutta potkitaan me takaisin. Yksi helvetin pitkä perjantai, ja silti noustaan lauantaina. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Komisario Pepponen osaa noutaa Ukkometsosta – ei ehkä ajoissa, mutta kuumille kesäkaduille ei tarvitse lähteä poliisin pamputettavaksi.
Popedan laulut eivät ole prinsessatarinoita. Ne ovat kännisiä toteamuksia siitä, että elämä ei ehkä mennyt suunnitelmien mukaan, mutta jotain saatiin kuitenkin aikaan. Siinä missä Yö sanoo: ”Tässä sieluni – ota se, jos uskallat,” Popeda vastaa: ”Tuu messiin, älä kysele turhia.”
Ja Eput? Ne lähtevät mihin vain – vihreän joen rannalle tai maailmanpyörään maailman ympäri. Varmaa on se, että menee Akun tehdas minne vain, kansa seuraa perässä. Kun kitara soi, ei itke kukaan.
Järvet, markkinat ja mollin riemu. Osattiin sitä ennenkin. Ei ole mulla markkoja taskussa, mutta tuurilla on selvitty tästäkin. Rovaniemen markkinoilla meni rahat ja järki, mutta hauskaa oli. Siihen tiivistyy koko kansakunnan sielunmaisema. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi. Sukupolvet vaihtuvat, mutta Rannanjärvi pysyy. Se alkaa P:llä, loppuu A:lla, ja välissä on koko suomalaisen sisun ja luomakunnan tarina.
Kun molli ja duuri tanssivat yhdessä, kestämme elämää tässä maassa, ”jonka tuhansiin järviin juosta saa.” Niin devakukkude ei ole kukaan, että mentäisiin Ruottiin tienaamaan, mutta Euroviisut voidaan niille voittaa.
Tämä on katajainen kansa, jonka itsesäälissä ei ole mittaa eikä määrää, mutta Kärki kyllä säveltää siihenkin kertosäkeen.
Kohdusta hautaan, kahdessa rytmissä, mutta yhdessä mennään, tuhannen kapakan kautta. Näissä lauluissa kerrotaan meidän ristiriitainen lahjamme: me osaamme itkeä ja nauraa samassa säkeessä. Meissä on kaipuuta, joka ei katoa. Mutta myös hetken riemua, joka kantaa vaikeina hetkinä.
Ja molempia tarvitaan. Kuten Juice laulaa: ”Voit reilusti heilua svengissä. Et elämästä selviä hengissä.”
Erikalle ja KAJ:lle tsemppiä Baseliin – kaksoisvoitto olisi kiva yllätys!
—–
Jälkikirjoitus:
Blogissa on otteita niin Yön, Popedan, Eppu Normaalin kuin Reino Helismaan, Juicen ja ties kenen Suomen kansaan vuosikymmenien aikana vahvasti vaikuttaneiden mestareiden kynästä. Tämä kirjoitus on tribuutti Suomirockille ja sen huikealle merkitykselle jokaisen suomalaisen elämässä.