Aika rientää. Edellisestä blogista on kulunut jo melkein kaksi kuukautta. Kirjoittaminen on minulle aina ollut voimavara ja tapa rentoutua kaiken kiireen keskellä. Silti tänä syksynä kirjoittaminen on jäänyt ikävästi virallisten töiden jalkoihin.
Töissä on ollut niin paljon meneillään, että välillä tuntuu kuin kalenteri eläisi omaa elämäänsä. Ei nyt ehkä “rajalla” ole menty, mutta olo on silti sellainen, että kun yhden asian saa pöydältä pois, kolme uutta odottaa jo vuoroaan. Kaikkeen pitäisi ehtiä, mutta ei auta, muistutan itseäni, että asia kerrallaan on tehtävälista purettava. Työssäni moni asia on runsaasti aikaa vievä ja siksi hetkittäin tunne siitä, että ei ole riittävän tehokas, on suuri.
Tästä tehokkuuden yliajattelun mallista yritän pyristellä irti, mutta se on toki 1970-luvulla syntyneelle, hyvin työorientoituneelle viisikymppiselle, vaikea asia – työt menevät kaiken muun edelle. Tässä asiassa olisi nuoremmilta sukupolvilta hieman opittavaa ja pitäisi kyetä hellittämään vähän.
Minulla on monta blogirunkoa odottamassa viimeistelyä, mutta ehkä joskus voisi vain kirjoittaa ilman suunnitelmaa. Kertoa mitä kuuluu ja mitä päivän aikana on tapahtunut. Ehkä tämä onkin juuri sellainen tajunnanvirtaa oleva kirjoitus ilman sen kummempaa johtoajatusta.
On tässä syksyssä ollut muutakin kuin ihan pelkkää työtä. Yksi tämän syksyn tärkeistä pisteistä oli nenäonteloiden laajennusleikkaus (FESS). Leikkaus piti tehdä jo aiemmin, mutta se siirtyi kahdesti tulehdusten takia, mutta kolmas kerta toden sanoi. Nyt se on onneksi takana.
Kolme viikkoa operaation jälkeen nenä on edelleen tukkoinen ja toisesta ontelosta hieman infektoitunut. Huuhtelen useamman kerran päivässä nenäkannulla suolavedellä ja käytän suihkeita, ja toivon, että helpottaa ajan myötä. Silti huomaan jo nyt eron: ilma kulkee vapaammin kuin ennen, vaikka nenä on osittain turvoksissa. Kun ylimääräiset seinämät on poistettu, tuntuu hengitys jotenkin kevyemmältä. Pieni, mutta tärkeä muutos ja toivottavasti uusi alku kera vähempien poskiontelotulehduksien.
Nyt kun pimeä marraskuu on täällä, yritän olla antamatta sen viedä voimia kokonaan. Olisi liikuttava enemmän, saatava kuntoa ylös. Mieli kyllä tekisi ja ajatus on, että ”olisipa kiva”, mutta kun ei vain jaksa. Ehkä nämä ovat osittain vaihdevuosien juttuja, ehkä vain normaalia syksyn väsymystä. Ruokailu on myös yksinkertaistunut liiaksi. Yksin eläinten kanssa tulee helposti syötyä mitä sattuu – ei siksi, ettei haluaisi panostaa, vaan koska määrät ovat niin pieniä, ettei viitsi tehdä isompia aterioita. Tiedän, että pitäisi syödä paremmin, mutta… no, ehkä taas joku päivä.
Ehkä tämä kirjoitus on juuri se pieni tauko, jonka tarvitsin. Ei suuria oivalluksia, ei täydellistä rakennetta, mutta pieni hetki pysähtyä ja kirjoittaa auki sen, mitä mielessä liikkuu. Yritän olla muotoilematta tekstiä liikaa. Pieni, kirjoittamiseen nipistetty hengähdystauko arkeen ja muistutus, että pitää tehdä itselle tärkeitä asioita, eikä vain istua pelkästään työn äärellä. Yritän opetella laittamaan kalenteriin keskelle päivää vaikka tunnin varauksen, jonka pyhittäisin ulkona käymiseen. Vielä ei ole kalenteria blokattu, mutta jospa tänään saisin sen tehtyä.
Marraskuussa ei tarvitse aina jaksaa olla tehokas. Joskus riittää, että hengittää. Ole itsellesi armollinen!