Syyskuun 11. päivänä 2001 olin kotona kolmen kuukauden ikäisen lapseni kanssa ja seurasin tapahtumia televisiosta CNN:n välityksellä. Huoli omasta miehistöstämme oli valtava.
Töistä soitettiin. Olisin halunnut lähteä sinne, olla mukana ja tehdä jotakin. Pakotin kuitenkin itseni jäämään lapsen kanssa kotiin. Tiesin, ettei paikalle meneminen olisi tarkoittanut, että olisin oikeasti voinut tehdä enemmän. Silti oli vaikea vain seurata tapahtumia etäältä.
Kun katson taaksepäin, syyskuun 11. päivä on minulle se hetki, jolloin maailma muuttui. Ilmailun parissa työskennelleelle tapahtumat tulivat myös hyvin lähelle omaa arkea, työtä ja ihmisiä.
Kävin New Yorkissa seuraavan kerran noin vuosi iskujen jälkeen. Tapahtunut kulki mielessä mukana silloin, ja kulkee edelleen. Nyt, 25 vuotta myöhemmin, muisto palaa usein ja ahdistaa yhä.
Myöhempiin vuosiin on mahtunut vuoden 2004 tsunami, Malagan bussiturma, lentoliikenteen pysäyttänyt tuhkapilvi ja lukemattomia muita kriisejä. Luonnonkatastrofeja, onnettomuuksia ja sotia. Ne eivät ole sama asia eivätkä jatkoa yhdelle tapahtumalle, mutta omissa muistoissani niitä yhdistää huoli ihmisistä ja tarve tehdä jotakin silloin, kun kaikkeen ei voi vaikuttaa.
Maailma ei tietenkään ollut turvallinen tai vailla kärsimystä ennen syyskuuta 2001. Silti jokin omassa tavassani katsoa sitä muuttui tuona päivänä pysyvästi.
9/11 tarkoittaa minulle ennen kaikkea ihmisten muistamista. Niiden, jotka menettivät henkensä, niiden, jotka jäivät kaipaamaan, ja niiden, jotka joutuivat jatkamaan elämäänsä tapahtuneen kanssa.
Maailma ei koskaan palannut ennalleen.