Kirjoitan tätä vähän hassuin tuntein. Vähän epätodellisin.
Opinnäytetyö on valmis.
Ei melkein valmis. Ei enää “ihan kohta valmis”. Ei sellainen, että vielä pitäisi tarkistaa yksi lähde, yksi kappale, yksi viittaus, yksi muotoilu, yksi liite tai kirjoittaa yksi pieni asia, joka kasvaa pään sisällä keskikokoiseksi hallinnolliseksi hirviöksi.
Se on valmis.
Huomenna on loppuseminaari, ja sen jälkeen yksi pitkään mukana kulkenut painolasti on hoidettu maaliin. Kunnialla, kaiken lisäksi.
Se tuntuu hyvältä. Ja kyllä, tässä kohtaa myös vähän oudolta.
Opparin piti olla valmis kaksi vuotta sitten. Sen piti olla itselleni 50-vuotissyntymäpäivälahja, mutta sitten kävi perinteisesti ja “tuli vähän kaikenlaista kierrepalloa”. Päätin, että muuten hoidan hommat, mutta opinnäytetyö on se, joka joustaa ja väistyy.
Niin se tekikin.
Kaksi vuotta.
Opinnäytetyö on ollut minulle paljon enemmän kuin yksi koulutyö. Se on ollut asia, joka on elänyt mukana työn, arjen, matkojen, kiireiden, väsymyksen ja kaiken muun elämän rinnalla. Välillä se on ollut innostava ja merkityksellinen projekti. Välillä taas sellainen takaraivoa painava ukkospilvi, jonka olemassaolon muistaa juuri silloin, kun pitäisi nukkua.
Ja sitten on ollut niitä vaiheita, jolloin olen sulkenut siltä silmät enkä ole edes avannut koko dokumenttikasaa viikkokausiin.
Kuten kaikissa kunnon pitkissä projekteissa, myös tässä oli vaiheita, joissa usko meinasi loppua. Ei ehkä aiheen tai osaamisen osalta, vaan lähinnä ajan. Saanko itseäni niskasta kiinni ajoissa? Saanko kirjoitettua puuttuvat osat ennen kuin opinto-oikeus, siis se jatkettukin, päättyy?
Oli hetkiä, jolloin ajattelin, ettei tämä vain synny millään. Että ajatus ei riitä asiaan. Että aika ei riitä. Että oma pää ei riitä. Että kaikki muut tekevät tällaiset asiat jotenkin kevyesti ja elegantisti, kun taas minä istun keskellä lähdeviitteitä, haastatteluaineistoja ja tutkimusmenetelmiä miettien, voisiko ihminen vielä tässä iässä vaihtaa alaa johonkin, jossa riittää pelkkä mututuntuma ja hyvä kahvi.
Ei voinut.
Tai ainakaan en vaihtanut.
Jatkoin.
Kirjoitin, korjasin, luin, tiivistin, avasin, selitin, perustelin ja palasin vielä kerran siihen kohtaan, jonka luulin jo olevan valmis. Ja sitten vielä kerran. Koska näinhän se menee: mikään teksti ei varsinaisesti valmistu, siitä vain jossain vaiheessa päästetään irti ennen kuin se alkaa syödä tekijäänsä.
Toki tiesin, mitä olin kirjoittamassa. Tiesin myös, että kirjoittaisin työn parissa viikossa, kunhan vain päättäisin kirjoittaa sen.
Näin lopulta kävi.
Kirjoitin sitä talvella sitkeästi kappale kerrallaan. Korjailin, kirjoitin uudelleen ja jatkoin. Toukokuussa päätin, että työreissuissa ollessani keskityn vapaa-ajalla kirjoittamaan.
Ja niin tein.
Ajatus pysyi kasassa, ja iso osa lopullisesta versiosta muotoutui Italian Riminin rannikolla, kun viimeiset auringonsäteet lakkasivat paistamasta Adrianmereen. Siinä hetkessä ymmärsin oikein hyvin, miksi kirjailijat matkustavat jonnekin kauas kirjoittamaan, kun aivot jäätyvät kotona.
Tämä työ käsitteli etäterminaaleja matkustajaliikenteen digitalisaation ja automaation kehityksessä. Aihe oli minulle ammatillisesti kiinnostava, mutta myös henkilökohtaisesti jotenkin hyvin luonteva. Siinä yhdistyivät lentoliikenne, matkaketjut, palvelukokemus, järjestelmät, vastuut ja tulevaisuuden liikkuminen – eli juuri sellainen kokonaisuus, jossa yksinkertaiselta näyttävän asian alla on noin seitsemäntoista kerrosta käytännön todellisuutta.
Se on ehkä ollut koko prosessin tärkein oppi.
Harva asia on oikeasti yksinkertainen, kun sitä alkaa katsoa riittävän läheltä.
Samalla opinnäytetyön tekeminen on muistuttanut siitä, että pitkäjänteinen työ ei aina näytä sankarilliselta. Useimmiten se näyttää siltä, että avaa koneen väsyneenä, kirjoittaa edes yhden kappaleen, tarkistaa yhden asian, siirtää yhtä pilkkua ja yrittää olla hermostumatta siihen, että lähdeluettelo näyttää elävän omaa salaista yöelämäänsä.
Mutta juuri niistä hetkistä kokonaisuus lopulta syntyy.
Ja sain niskalenkin siitä lähdeluettelostakin.
Eihän tämä mistään yhdestä suuresta inspiraation puuskasta syntynyt. Eikä tätä tietenkään voi verrata mihinkään tohtorin väitöskirjaan. Mutta olosuhteet, joissa lopputyötäni olen rakentanut, tekevät siitä minulle merkityksellisen virstanpylvään.
Pieni asia yhteiskunnassa. Suuri asia pienen ihmisen elämässä.
Nyt kun työ on valmis, olo on kevyt. Tämä on ollut yksi sellainen asia, joka on roikkunut mukana pitkään. Sen valmistuminen ei muuta koko elämää yhdessä yössä, mutta se vapauttaa tilaa. Ajatuksiin, kirjoittamiseen, kesään, ehkä myös ihan tavalliseen olemiseen.
Ja se tuntuu juuri nyt aika suurelta.
Ei tainnut isä 52 vuotta sitten tytärtään sylissä ensimmäistä kertaa pitäessään tietää, että siitä tulee vielä insinööri reilun puoli vuosisataa myöhemmin.
Huomenna on loppuseminaari. Sen jälkeen tämä vaihe on käytännössä paketissa. En vielä täysin tiedä, osaanko iloita tästä ilman pientä epäuskoista tarkistusliikettä: puuttuuko sittenkin vielä jotain?
Mutta sitten aion olla ylpeä.
Välillä asiat eivät valmistu siksi, että ne olisivat helppoja. Ne valmistuvat siksi, että ne tehdään loppuun.
Vähän väsyneenä, välillä epäillen, mutta kuitenkin.
Yksi painolasti vähemmän. Yksi etappi enemmän.
Nainen on kukkansa ansainnut.
