Vuosi on jo puolivälissä. Se tuntuu jotenkin uskomattomalta, sillä vastahan tammikuu alkoi ja edessä oli kokonainen uusi vuosi, täynnä tehtäviä, tavoitteita ja ajatuksia siitä, mitä kaikkea tänä vuonna ehtisi tehdä.
Ja kuitenkin tässä sitä ollaan: kesäkuussa. Syreenit kukkivat, ilma on lempeä ja lämmin, illat valoisia ja mieli pitkästä aikaa virkeämpi. Puoli vuotta tätä vuotta on kulunut, enkä ole kirjoittanut yhtään blogia. En siksi, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut, vaan ehkä juuri siksi, että elämää on ollut niin paljon.
Vuoden alku on kulunut vahvasti työn merkeissä. Päivät ovat täyttyneet lentoliikenteen, saavutettavuuden, kansainvälisten yhteyksien, logistiikan ja Tampereen tulevaisuuden tekemiseen liittyvistä asioista. Moni asia on edennyt pienin askelin, osa hitaammin kuin toivoisi, osa yllättävänkin nopeasti. Sellainen työ on usein vähän näkymätöntä: paljon keskusteluja, taustatyötä, valmistelua, vielä enemmän viestejä, kokouksia ja uusia avauksia. Välillä tuntuu, että mikään ei liiku, ja sitten yhtäkkiä huomaa, että moni asia onkin mennyt eteenpäin.
Työn rinnalla kevättä on määrittänyt opinnäytetyön viimeistely. Se on ollut pitkä matka, pidempi kuin aluksi kuvittelin. Sen piti olla valmis kaksi vuotta sitten, mutta väliin tuli elämä ja opinnäytetyö oli se, joka sai väistyä muun tieltä. Takaraivossahan se on kuitenkin koko ajan ollut. Välillä työ on kulkenut mukana kevyempänä ajatuksena, välillä se on vaatinut kaiken keskittymisen ja vielä vähän enemmänkin. Nyt se on kuitenkin loppusilausta vaille valmis. Se tuntuu sekä helpottavalta että vähän epätodelliselta. Yksi iso keskeneräinen asia on siirtymässä valmiiden asioiden puolelle.
Ehkä tämän jälkeen voisin jälleen myös panostaa kevyempiin asioihin, kuten vaikka jatkaa aloittamani kirjan kirjoitusta ja katsoa tuleeko siitä ikinä valmista vai jääkö se vain kauniiden unelmien joukkoon kirjoituspöydän laatikkoon.
Alkuvuoden odotin tytärtä kotiin. On hassua, miten aikuisen lapsenkin kotiinpaluu voi tuntua sydämessä ihan samalla tavalla kuin joskus ennen. Sitä huomaa laskevansa päiviä, vaikka lapsi ei asukaan kotona, niin ollaan kuitenkin samassa maassa ja tarvittaessa reilussa parissa tunnissa voin hurauttaa lapsukaisen tykö ja halata ihan livenä eikä vain videopuhelun välityksellä. Arki muuttuu heti vähän täydemmäksi, kun molemmat lapset ovat taas lähellä.
Ehkä juuri siksi tämä alkukesä tuntuu erityisen hyvältä. Ei siksi, että kaikki olisi valmista tai täydellistä, vaan siksi, että monen kiireisen ja keskeneräisen kuukauden jälkeen ympärillä on yhtäkkiä valoa, lämpöä ja hengähdys. Syreenien tuoksu muistuttaa siitä, että elämä tapahtuu juuri nyt, ei vasta sitten kun kaikki työlistat on tehty, raportit valmiit ja tavoitteet saavutettu.
Aika kuluu todella nopeasti. Sen huomaa vuosista, vuodenajoista, lasten kasvamisesta, omasta väsymisestä ja uudelleen virkistymisestä. Siksi elämässä täytyy yrittää nauttia joka päivästä. Ei kauhean isosti tai väkisin, vaan pienissä kohdissa: aamukahvissa, koiran katseessa, lämpimässä tuulessa, valoisassa illassa, valmiiksi saadussa kappaleessa, hyvässä keskustelussa, kotiin palanneessa lapsessa.
Elämä ei aina ole kevyttä, eikä sen tarvitse ollakaan. Mutta sen keskellä on paljon hyvää. On työtä, jolla on merkitystä. On keskeneräisiä asioita, jotka valmistuvat vähitellen. On ihmisiä, joista välittää. On kesä, joka tulee joka vuosi yhtä ihmeellisenä.
Tänään syreenit kukkivat. Ilma on lämmin ja mieli on hyvä. Istun työkoneen äärellä pohtimassa seuraavaa kiinni tartuttavaa asiaa ja ajattelen, että tästä elämästä täytyy iloita. Juuri tästä, joka meille on annettu.